Utopia-blogi

utopiaflyerfb

Turvallisemmat tilat

Utopian aktiivit Jenni Urpilainen, Nikolai Klix ja Solja Kovero alustivat Utopiassakin käytössä olevasta turvallisemman tilan politiikasta. Lisää lukemista aiheesta löytyy Utopian jengissäkin mukana olleen Henna Räsäsen opinnäytetyöstä Paikan henki ja koettu turvallisuus queer-tapahtumissa.

Turvallisemman tilan politiikka

Turvallisemman tilan politiikka on yritys luoda käytäntöjä, jotka saavat ihmiset kokemaan olonsa turvalliseksi, ottamaan vastuuta epämiellyttävistä tilanteista ja yritys luoda tapoja muuttaa nämä epämiellyttävät tilanteet paremmiksi sen sijaan että niitä pitäisi vaan sietää. Sanavalinta ”turvallisemman” eikä ”turvallisen” viittaa ajatukseen että täysin turvallista tilaa ei kaikille pystytä luomaan takuuvarmasti vaikka se onkin toiminnan tavoitteena.

Turvallisemman tilan politiikka on feministinen yhteisöllinen menetelmä, joka tarkoituksena on auttaa tapahtumaan tai yhteiskunnalliseen liikkeeseen osallistujia luomaan sisäistä turvallisuuden tunnetta: kun voi luottaa että omaa kokemusta kuunnellaan ja arvostetaan ja kaikki ovat sitoutuneita turvallisemman tilan politiikkaan, myös yhteisön ristiriitoja uskalletaan käsitellä reflektoivasti ja ratkaisuja etsien.

Tarkoitus on myös saada ihmiset miettimään omaa käytöstään. Näin turvallisemman tilan politiikasta on apua hierarkioiden ja epätasa-arvoisten tilanteiden purkamiseen ryhmän sisällä. Tämä on myös keino luoda yhteisyyden ja osallisuuden kokemusta tapaamisissa: kaikki ovat ”mukana” ja vastuussa sosiaalisen tilan luomisesta.

Turvallisemman tilan politiikka on lähtöisin ala- ja vaihtoehtokulttuureista, erityisesti seksuaalivähemmistöjen tapahtumista, joissa on haluttu varmistaa, että tapahtumiin osallistujat voivat olla omana itsenään ilman pelkoa vieroksuvasta asenteesta ja kummastelevista katseista tai suoranaisesta väkivallasta. Se mitä tässä teemassa on kiinnostavaa kaikille, on tietysti käytännöt ja tavat, joilla pyritään turvallisen ja kaikkia kunnioittavan tilan luomiseen ja osanottajien vastuullistamiseen omasta käytöksestään.

Turvallisemman tilan politiikkaa on myös kritisoitu: turvallinen tila määrittyy ihmisten keskinäisessä vuorovaikutuksessa eikä voi antaa yleispäteviä ohjeita miten jonkun ihmisen omat rajat määrittyvät ja milloin niitä ylitetään. Turvallisemman tilan politiikka on myös itsessään omanlainen alakulttuurinen koodisto, jota voi olla vaikea omaksua nopeasti ja joka tavallaan sulkee myös toisiin sosiaalisiin käytäntöihin tottuneita ihmisiä pois.

Turvallisemman tilan politiikka voi antaa myös liian suuren lupauksen turvallisesta tilasta, joka ei kuitenkaan toteudu. Turvallisemman tilan politiikan alkuperäinen ajatus ihmisiä osallistavasta ja vastuullistavasta menetelmistä kääntyy myös helposti itseään vastaan: jos tilaisuudessa on määritellyt periaatteet ja turvatiimi, joka huolehtii turvallisesta tilasta, monet osallistujat saattavatkin käänteisesti jättää ongelmalliset turvatiimin hoidettavaksi sen sijaan että pyrkisivät itse vaikuttamaan tilanteeseen.

Seuraavassa on kokoelma tekniikoita ja periaatteita, joita on käytetty turvallisemman tilan luomiseen. (Ne eivät ole välttämättä keskenään yhdenmukaisia, sillä ne on koottu eri tapahtumista ja eri järjestelijältä.)

Turvallisemman tilan periaatteet

Turvallisemman tilan periaatteista on olemassa monia muotoiluja, tässä kokoelma joitakin:

  • Älä oleta. Et voi tietää toisen kokemusta, ajatuksia, elämäntilannetta etkä itsemääriteltyä identiteettiä hänen puolestaan. Koska teemme kuitenkin koko ajan oletuksia toisista, yritä tiedostaa omat oletuksesi. Ole avoin ja kuuntele.
  • Ole kunnioittava! Älä kyseenalaista toisen erilaisuutta.
  • Anna tilaa! Huolehdi että kaikki tulevat keskustelussa kuulluksi ja pääsevät osalliseksi.
  • Älä häiritse ketään sanallisesti, koskemalla tai tuijottamalla. Ei:n sanominen tarkoittaa ei:tä. Lopeta tai muuta käytöstäsi jos toinen sitä pyytää.
  • Jos kaipaat ongelmatilanteisiin apua tai tukea, pyydä sitä.

Erityisesti keskustelutilanteisiin annettuja turvallisemman tilan ohjeita ovat seuraavat:

  • Älä yleistä omaa kokemustasi muita koskevaksi: muiden kokemusta ei ole sopivaa määritellä heidän puolestaan.
  • Puhu niin että kaikki voivat ymmärtää: yritä käyttää kieltä joka on ymmärrettävää myös oman viiteryhmän ulkopuolisille.
  • Älä käytä hyökkääviä puheenvuoroja toisia ihmisiä kohtaan, ei paikalla olevia eikä tilaisuudesta poissaolevia kohtaan.

Turvallisen tilan luominen

Turvalliseen tilan luomiseen on paljon itse tapahtuman järjestelyyn liittyviä keinoja.

Tapahtuman järjestäjien on hyvä keskustella etukäteen mahdollisista hankalista tilanteista ja sopia kuinka niissä toimitaan. Tilanteen ollessa päällä pitää toimia yhdessä, päättäväisesti ja rivakasti ja toisia järjestäjiä tukien. Tapahtumaan pitää myös sopia selkeät vastuuhenkilöt ja mikä on kenenkin rooli tapahtumassa (juontaja, tilanteen tarkkailija, avustaja, portsari, turvatiimiläinen…). Vastuuhenkilöiden pitää pysytellä päihteettöminä tilaisuuden ajan. Lisäksi tilaisuuden luonteesta ja toimintatavoista on hyvä keskustella tapahtumapaikan omistajan ja muun henkilökunnan kanssa. Jos paikalle tilataan ulkopuolinen järjestyksenvalvoja, on hyvä että joku tapahtuman järjestäjistä on myös ovella: järjestyksenvalvojat työskentelevät monenlaisissa tapahtumissa eivätkä välttämättä ole perillä illan hengestä.

Puhe tapahtuman alussa tilaisuuden luonteesta ja sen kannattamista arvoista varmistaa, että kaikki ovat perillä turvallisemman tilan politiikasta ja tapahtuman luonteesta. Puheakti myös aloittaa sosiaalisen tilan muuttamisen toiseksi. Esimerkiksi jos tavallisessa baarissa pidetään queerbileet, puhe bileiden luonteesta illan aluksi muuttaa tunnelman ja tällöin ne, jotka eivät halua osallistua saavat hyvän tilaisuuden poistua tilasta. Puheessa on myös hyvä kertoa, ketkä tapahtumassa ovat vastuuhenkilöitä ja keltä voi pyytää apua ongelmatilanteissa.

Infopöytä tai muu ”oma paikka” josta saa apua ja tietoa senkin jälkeen kun tilaisuuden järjestäjät on esitelty sekä järjestyshenkilöille jokin selkeä tuntomerkki, nauha käsivarteen tai lappu rintaan. Joskus turvaudutaan ratkaisuun että keittiöstä/kahviosta/baaritiskiltä voi pyytää apua, mutta monet eivät koe luontevaksi häiritä ketään omilla asioilla tarjoilun yhteydessä.

Tapahtumapaikan seinällä (tai vessan ovessa) voi olla juliste, jossa kerrotaan turvallisemman tilan ohjeista, tai sanotaan vain ytimekkäästi esimerkiksi ”Tässä tilassa ei suvaita rasismia, seksismiä eikä homofobiaa”. Turvallisemman tilan periaatteet voivat olla myös pienillä lapuilla pöydillä. Tekstissä voi kertoa tapahtuman luonteesta muutenkin. Kannattaa paneutua miettimään miten tekstin saa mahdollisimman selkeäksi ja kommunikoivaksi. Toisaalta juhlatunnelmaan sopii ystävällinen asenne ja hauskuus: turvallisemman tilan periaatteita voi esittää esimerkiksi sarjakuvan keinoin.

Keille järjestetystä tapahtumasta viestitään ja miten? Jos tapahtuman mainos leviää omalla skenelle ja omille kavereille, voi olla luottavainen sen suhteen että tapahtumaan tulijat ymmärtävät tilaisuuden luonteen. Tapahtuman mainosta suunniteltaessa kannattaa kiinnittää huomiota sananvalintoihin, symboleihin ja visuaaliseen ilmeeseen: ne kertovat paljon tilaisuuden hengestä.

Mitä tapahtumapaikan ulkoinen ilme viestii paikasta? Pienelläkin somistamisella tilan voi saada viestimään eri asioita: esim. poliittiset tunnukset, sateenkaarilippu tai lappu ovella ”nämä ovat homojen ja friikkien bileet” kertovat keille tila on. Myös tervetulotoivotus jossa jokaiselle erikseen kerrotaan illan hengestä on tehokas: ”tervetuloa homobileisiin!”.

Tuttu paikka ja oma porukka luovat turvallista tilaa: esimerkiksi vakituinen kokoontumistila, homobaari tai omien kavereiden seura luovat kokemuksen että tulee tulkituksi oikein ja myötäsukaisesti. Mitä vähemmän tapahtumapaikassa on vakiintuneita, paikkaan liittyviä käytäntöjä, sitä enemmän pitää kiinnittää huomiota turvallisen tilan luomiseen; samoin tietysti jos oma tapahtuma poikkeaa merkittävästi paikassa tavallisesti järjestetyistä tilaisuuksista.

Suljetut, separatistit tilat (esim. että tapahtuma on vain transihmisille) joiden rajaamisperusteena on oletettu kokemusmaailma tai itsemääräytyvä identiteetti: keskustelutilaisuuksissa voi tietyistä aiheista olla helpompi puhua jos tietää että muut jakavat samaa kokemusmaailmaa.

Tapahtumapaikan sisätilan jakaminen eri tiloihin ja erityyppisiin tiloihin luo monille turvallista ja miellyttävää tilan kokemusta. Näin epämiellyttävästä tilanteesta voi päästä halutessaan eroon vaihtamalla tilasta toiseen. Myös tilojen eri tunnelma helpottaa: jossain huoneessa voi olla aktiivisempaa keskustelua, toinen voi olla lepoa ja oleskelua varten. Näin tilat tukevat omaa kokemusta eikä tarvitse sinnitellä liikaa sopeuttaakseen omaa mielentilaa yhteiseen tilaan.

Sukupuolineutraalit vessat mahdollistavat sen ettei omaa sukupuolta tarvitse määritellä vessajonossa.

Trigger warning: jos tilaisuudessa on rankka tai traumaattisia kokemuksia mahdollisesti laukaiseva esitys, on siitä kerrottava etukäteen ja pidettävä kiinni illan ohjelman aikataulusta. Näin osallistujat voivat valita mille altistuvat.

Varoitus ja tilaisuudesta poistaminen: ennen kuin kukaan heitetään ulos, on hyvä antaa jokin varoitus. Ihmisille on annettava tilaisuus peilata tekojaan ja muuttaa käytöstään.

Ennen kaikkea turvallisemman tilan politiikassa tärkeintä on, että tapahtumaan osallistujat sisäistävät perusajatuksen ja osaavat toimia sen mukaisesti. Siksi olennaisinta on miettiä miten tämä tehdään: onko tapahtuman alussa keskustelu turvallisemman tilan periaatteista, luovatko osallistujat itse oman periaatelistansa, järjestetäänkö työpajoja missä voi kokeilla vuorovaikutusta ja eri puhetapoja? Nämä vaihtoehdot ovat hyviä pitkäkestoisemmissa tapahtumissa kuten leireillä, festivaaleilla ja monipäiväisissä seminaareissa.

Yhden illan tapahtumissa hankalinta ja tärkeintä on yhteisyyden kokemuksen luominen. Siinä ”pienet asiat” ja vivahteet ovat merkityksellisiä: osallistujien on koettava että on ihan aidosti tervetullut tapahtumaan.

——

26.2.2013

Ensimmäinen Utopiatyöpaja: Crip-teoria ja kriittinen vammaistutkimus

IMG_0675

Elina Vaahteran artikkeli ”Compulsory able-bodiedness and the stigmatised forms of nondisability” julkaistiin Lambda nordican erikoisnumerossa Cripteori (nr 1-2 2012 vol 17). Elina kertoi meille crip-teoriasta yleisesti ja kysyimme häneltä kinkkisiä kysymyksiä. Seuraavassa muistiinpanoja alustuksesta ja keskustelusta:

Crip-teoria ei ole niinkään teoria, jota voisi suoraan soveltaa. Crip-teoria on viimeisen 20 vuoden aikana virinnyt vammaistutkimuksen suuntaus, jossa pyritään ottamaan huomioon se mitä vammaisaktivistit sanovat, ja tutkimusta tekee joukko amerikkalaisia kulttuurintutkijoita. Yksi perusteoksista on Robert McRuerin Crip Theory: Cultural signs of queerness and disability.

Crip-teorian lähtökohtina on ollut kyseenalaistava ote vammaistutkimuksen heteronormatiivisuuteen ja toisaalta kriittisessä tarkastelussa on ollut queertutkimuksen suhde vammaisuuteen ja vammaisiin kehoihin. Crip-teorian avulla halutaan saada uutta näkökulmaa käsityksiin subjekteista.

Termillä crip (joka voidaan suomentaa ”rammaksi”) halutaan irrottautua säälittävyydestä. Mutta tarkoituksena ei ole irrottautua stigmasta vaan ”syleillä” sitä. Jos stigmafobialla tarkoitetaan stigman karttelua, stigmafilia tarkoittaa stigman syleilyä, valmiutta kantaa stigmaa. Se on hyvä strategia siinä tilanteessa kun joku ei voi peittää stigmaansa. Esimerkiksi kaikki vammaisuus ei näy ulospäin ja joku voi mennä läpi vammattomana – vamman peittämiseen usein myös kannustetaan. Tällainen käytäntö kuitenkin eristää ihmiset toisistaan. Ja sitten ne, jotka eivät voi peittää stigmaansa, joutuvat kohtamaan stigmafobian ja joutuvat ulossuljetuksi. Stigmafilia on ase tätä vastaan.

Pakollinen vammattomuus on kulttuurinen pakko sekä vammaisille että ei-vammaisille (kulttuurisessa tilanteessa, jossa vamma nähdään puutteena ja ei-täydellisyyden merkkinä). Vammattomuus naamioituu tällöin ei-identiteetiksi: siitä tulee normi, tiedostamaton oletus ihmisistä ja heidän toimintakyvystään. Normista tulee osa normaaliutta, joka toimii siten että osa ihmisistä tunnistaa itsestään normaaliuden.

Pakollista vammattomuutta voi verrata ajatukseen pakollisesta heteroseksuaalisuudesta, jonka mukaan heteroseksuaalisuudessa on kyse institutionaalisesta pakosta, ei niinkään henkilökohtaisesta mieltymyksestä (aihetta on teoretisoinut Adrianne Rich 70-luvulla).

Aikaisemmin esimerkiksi 60-luvulla on säädyttömän tai normeja haastavan käytöksen tulkittu johtuvan sairaudesta. Seksuaalisuuden patologisoimisen (homous, pervous) ja toisaalta vammaisten seksuaalisuuden ja halun aseksualisoinnin vastapuolena on normaali seksuaalisuus. Normaalissa seksuaalisuudessa heteroseksuaalisuus, vammattomuus ja terveys linkitetään yhteen.

Pakollinen vammattomuus kontrolloi sitä, mitä voimme olla ja ajatella. Ableismi, oletus ja vaatimus toimintakyvystä, standardoi kaikkia ruumiita. Se liittää kehityksen ja kyvykkyyden yhteen sekä luonnollistaa kyvyt ja kyvykkyyden. Näin säröttömän vammattomasta normiruumiista tulee ihmisyyden merkki. (Lisälukemista: Fiona Kumari Campbell: Contours of ableism: The production of disability and abledness, New York 2009)

Ableismi on normittunutta vammattomuuden ihailua, joka johtaa mustavalkoiseen ajattelutapaan, että henkilö on joko vammainen tai vammaton eikä vammattomuudessa saisi näkyä mitään säröjä. Sen seurauksena on joidenkin ihmisten säälittely ja marginalisointi, ja se talloo alleen oikeanlaista tarpeiden huomioimista. Esimerkiksi Yhdysvalloissa oli tapaus, jossa inva-parkkien käyttöoikeuden laajentamista raskaana oleviin naisiin vastustettiin, koska monet kokivat raskauden vertaamisen vammaisuuteen loukkaavaksi.

Aiemmin vammaistutkimuksessa käytetty vammaisuuden sosiaalinen malli tarkoittaa sitä, että yksilön sijaan tarkastellaan vammauttavaa yhteiskuntaa, joka leimaa jotkut ihmiset vammaisiksi ja eristää heitä yhteiselämästä, sulkee työelämän ulkopuolelle ja pois julkisesta tilasta. Teoreettisena tarkastelutapana vammaisuuden sosiaalinen malli onkin ollut strategia vastustaa vammaisten syrjintää. Ongelmallista tässä viitekehyksessä on ollut se, ettei siinä ole ollut tilaa puhua vammasta, kivusta ja omasta kokemuksesta.

Crip-teoria ei lähde liikkeelle vammaisuuden sosiaalisesta mallista eikä siinä olla kiinnostuneita samoista asioista. Crip-teoriassa tarkastellaan vammaisuuden kulttuurisia figuureja. Esimerkiksi stereotyyppiset kuvat vammaisuudesta voivat aiheuttaa joukkoonkuulumattomuuden kokemusta, jos kokee että ”en ole oikeasti vammainen”.

Lisäksi crip-teoriassa tutkitaan minkälaisissa diskursseissa vammaisuus esiintyy sekä kiinnitetään huomioita minkälaisia jännitteitä cripin ja queerin välillä on. Esimerkiksi vammaisliikkeessä 70-luvulla tärkeitä painotuksia oli autonomian saavuttaminen ja patologisoinnin lopettaminen. Tässä on yhtymäkohtia 70-luvun gay liberation -liikehdintään ja antipsykiatriseen liikkeeseen – vaikka näitä puhetapojen yhteyksiä ei usein näytetä queer- eikä vammaistutkimuksessa.

Crip-teoriaa on viime vuosina kritisoitu siitä, että sana ”crip” tuo mieleen liian suppean käsityksen vammaisuudesta, koska siitä tulee mieleen fyysinen vammaisuus. Carrie Sandahl peräänkuuluttaakin crip-sanan käytön sijasta ”disabled”-sanaa, sillä se laajentaisi vammaisuuden käsitettä. Tunnustuksen saaminen vammaisena voi olla hankalaa, jos vammaisuus ei heti näy päälle. Sandahl haluaisi vammaisuuden piiriin esim. HIV-positiiviset ja eri addiktioista kärsivät. (Lisälukemista: Carrie Sandahl ”Queering the crip or cripping the queer?”, GLQ: A Journal of Lesbian & Gay Studies no 12/2003: 2556.)

IMG_0671

Alustus herätti runsaasti yleisökeskustelua!

2 responses to “Utopia-blogi

  1. Sari

    Kiitos crip-teoriasta ja keskusteluista. Jäin miettimään, miksi on edes kahtia jakoa vammaisuus ja vammattomuus.

  2. Kiinnostavaa, ja monella tapaa ajankohtaista. Jos termit ovat vajavaisia englanniksi, suomeksi ne vasta ovatkin. Olen viime aikoina pohdiskellut miten rajoittava ja leimaava sana jo pelkkä _vammainen_ on, koska todellisuudessa vammaisiksi kutsutuissa ihmisissä on kyse lukemattomista sairauksista tai oireyhtymistä, joilla ei ole välttämättä juuri mitään tekemistä toistensa kanssa.
    USA:ssa käytetään sanaa spoonie kuvaamaan sairaita, joiden sairaudet eivät näy ulospäin. Se on vertaistukilähtöinen termi erään populaarimman so. ei niin tieteellisen metaforan mukaan,

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s